Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (HS 13.10.2016) kiteytettiin erinomaisesti se, että sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksessa korostetaan asiakkaan valinnanvapautta sekä palveluiden joustavuuden ja tehokkuuden lisääntymistä ja uusien liiketoimintamahdollisuuksien syntymistä. Juuri edellä mainitusta keskustelukiteytyksestä toivoisimme, että tuoreiden tutkimusten osoittamia näkökulmia otettaisiin enemmän huomioon sote-uudistusta suunniteltaessa. Keskusteluista on unohtunut, ettei kyse ole yksinkertaisista tuotteista ja palveluista, joita voi ajatella kuin mitä tahansa liiketoiminnallista elementtiä. Sosiaali- ja terveyspalvelut kuuluvat hyvinvointivaltion kansalaisten oikeuksiin. Ne pohjautuvat huolenpitoetiikkaan tarjoten tietynkaltaisiin elämäntilanteisiin suunnattua tukea. Ne ovat ytimeltään palveluja, joilla ylläpidetään elämää ja luodaan toimintaedellytyksiä varsin muuttuvissa tilanteissa. Juuri tämä on myös sitä, millä valtioiden verotusoikeutta perustellaan.

Sosiaali- ja terveyspalveluita ei tulisi rinnastaa kaupallisiin palvelutuotteisiin, joita yritykset myyvät. Kaupallisen toiminnan ideana on sen palvelutuotteiden tarjoama taloudellinen voitto myyjälle. Vain silloin, kun tuotteelle on markkinat ja kun palvelu pystytään tarjoamaan tavalla, jossa tuotteen myynnistä saadaan sen tekemisen, siihen liittyvän erilaisen markkinoinnin ja tuotannon ylläpidon ylittävä, voittoa tuottava hinta, kannattaa tuottaa. Liiketoiminnassa pyritäänkin tietynkaltaisen tuotteen – olipa kyse palvelusta tai tavarasta – mahdollisimman tehokkaaseen tuottamiseen ja taloudelliseen voittoon. Siksi kaupallistettaessa keskitytään tuotteisiin, joilla on mahdollisimman suuret markkinat pyrkien myös kysynnän kasvattamiseen. Sen sijaan sosiaali- ja erityisesti terveyspalvelujen pitäisi – ainakin idealistisesti – pystyä vastaamaan ihmisten hyvin erilaisiin tarpeisiin ja tilanteisiin sekä muovata toimintaansa jatkuvasti tavalla, joka tukee yksilöiden selviytymis- ja paranemiskykyä ja hyvää elämänlaatua.

Tämän ero näyttää unohtuvan sote-uudistuksesta käydyssä julkisessa keskustelussa. Julkisessa keskustelussa sote-palveluiden uudenlaista tuottamistapaa nostetaan esiin puhumalla asiakkaan ’valinnanvapaudesta’. Asiakas nähdään siis henkilönä, jonka pitää päättää, mitä hän haluaa. Hän voi siis toteuttaa ”valinnanvapauttaan”, joka on sote-kielelle käännetty termi käsitteelle ”ostaminen”. Paradoksi tuleekin siitä, että kysymys ei ole kulutushyödykkeestä tai hemmottelupalvelusta vaan sosiaali- ja terveyspalveluista, jotka voidaan rinnastaa liiketaloustermein ilmaistuna välttämättömyyshyödykkeisiin. Ilman niitä voi kuolla, ilman niitä sairauden hoito jää heikoksi, ilman niitä ei ehkä enää kuntoudu tekemään töitä tai saamaan elämäänsä uudelleen haltuun. Sairauksien hoito ja kuntouttaminen tai sosiaalipalvelut eivät ole kulutushyödykkeitä, jota voisi valita sen mukaisesti, mitä sattuu haluamaan. Miten voi käyttää vapauttaan valita itselleen terveyttä tai hoitoa, kun ei tiedä, mitä palvelua tervehtyäkseen tarvitsee tai miten kuntoutuminen etenee. Entä miten arvioida ja rekrytoida koulutettuja erikoisammattilaisia, jos yrityksen taloudellinen kannattavuus nouseekin toiminnan logiikaksi? Paradoksi tulee myös siitä, että vaikka sote-uudistusta markkinoidaan yksilöiden valinnanvapauden kasvamisella, ei siinä ole oikeastaan kyse yksilöiden tarpeista ja valinnanvapaudesta. Asiakkaana on valtio tai julkinen toimija, joka ostaa tiettyjä palveluita, joiden avulla itse asiassa tiettyihin elämää ja tasa-arvoisia toimintamahdollisuuksia ylläpitäviin yksilöiden tarpeisiin pitäisi pystyä vastaamaan. Mutta miten nämä tarpeet loppujen lopuksi tunnistetaan silloin, kun hyvän sopimussuhteen kriteeri on käytännössä palvelutuotteen hinta? Ja miten puututaan tilanteisiin, jossa julkiset menot kasvavat samalla kun yksilöiden saamissa palveluissa on erittäin suuria eroja? Kuinka luokkaistuminen estetään? Vapaaehtoisten vakuutusten tie ei tätä ole ainakaan USA:ssa estänyt.

Sosiaali- ja terveyspalveluissa ollaan lähtökohtaisesti ihmisten elämän alueella, joka sekä oikeuksien, elämän jatkumisen kuin myös työntekijöiltä ja palvelujen tuottajilta vaadittavan toimintalogiikan näkökulmasta on aivan toista kuin kaupallisen ajattelun logiikka. Vahva ristiriita syntyy silloin, jos liiketoiminta-ajattelun yksinkertaistettu yleislogiikka eli kaupallistaminen ja keskusteleminen asiakkuudesta syrjäyttävätkin sosiaali- ja terveyspalvelujen ennaltaehkäisyn, tukemisen ja parantamisen perusorientaation.